Ammatillisen kasvun tarina, opettajan työ vuonna 2040 (Koulutyö, HAMK, AmO)

Opiskelen viimeisiä kursseja HAMKissa ammatilliseksi opettajaksi ja tehtävänä oli pohtia ammatillisen opettajan työtä vuonna 2040. Palautusvaihtoehdoksi tehtävälle sallittiin myös blogi, joten tässä tulee, olkaapa hyvät! Ja jos lukijoista löytyy kollegoita, niin laittakaa viestiä. Vaihtaisin mieluusti kanssanne ajatuksia!

Luomukyyttöjä Arvilan tilalla Torpissa. 📷  Jenna Heikkilä, 2023

Ihan alkuun täytyy todeta, että olen onnekas. Saan tehdä sellaista työtä, josta todella nautin ja jonka koen tärkeäksi sekä merkitykselliseksi. Opetan tällä hetkellä maatalouden perustutkintolaisia sekä eläintenhoidon ammattitutkintolaisia. Työni koostuu siis tiivistetysti suomalaisesta luonnosta, kotimaisesta ruoan tuotannosta sekä eläinklinikkatyöskentelystä. Lapsena haaveilin eläinlääkärin työstä, mutta klinikkahoitajana työskennellessäni totesin, ettei eläinlääkärin ammatti olisi ollut minua varten. Sen sijaan nyt voin rehellisesti todeta olevani unelma-ammatissani. Työssäni yhdistyy kaikki se, mikä on minulle henkilökohtaisesti tärkeää.

Oma uratarinani tälle alalle alkoi 27-vuotiaana, kahden lapsen äitinä. Olin työskennellyt jo pitkään kaupan alalla ja kouluttautunut kaupan alan esihenkilöksi. Silloinen työ ei kuitenkaan motivoinut saatikka tuntunut hyvältä. Raha, pinnallisuus, kaupallisuus ja epäeettiset ratkaisut pyörittivät arkeani vuosia. Kipuilin pitkään työni kanssa, suoritin hampaat irvessä ja tein vuositolkulla työtä, joka soti vahvasti omia arvojani vastaan. Väsyin ja ymmärsin, että jos en nyt vaihda alaa, niin olen pian pitkään pois työelämästä. Henkinen ja fyysinen burn out oli jo läsnä, vaikkei sitä halunnut itselleen myöntääkään. 

Vihdoin äitiyslomilla oli hyvää aikaa pysähtyä ja pohtia omaa tulevaisuutta ja työelämää uudelleen. Hakeuduin opiskelemaan maatalouden perustutkintoa ja se onnistuikin loistavasti aikuiskoulutustuen avulla. Päivääkään en ole katunut ja näin jälkikäteen ajateltuna, tuo hyppy hyväpalkkaisesta työelämästä opiskelijaksi on ollut yksi elämäni kannattavimmista hypyistä. Harmittaakin aivan hurjasti tulevien opiskelijoiden puolesta, että aikuiskoulutustuki päätettiin lakkauttaa. Mielestäni se on aivan väärä paikka säästää ja aiheuttaa pitkässä juoksussa varmasti enemmän tappiota kuin tuloja.

Läsnäoloa, läheisyyttä ja kalenterointia. 📷  Jenna Heikkilä, 2021, Keuda.

Maatalouden perustutkinnon jälkeen suoritin eläintenhoidon ammattitutkinnon oppisopimuksella. Valmistuin eläintenhoitajan ammatin lisäksi vielä klinikkaeläinhoitajaksi. Takana oli noin kolme vuotta opiskelua ja rahallisesti olimme pärjänneet todella hyvin. Puoliso kävi töissä ja minä opiskelin tukien ja oppisopimuspalkkojen avulla. Toki kauppareissuilla katsoimme hintoja ja suosimme ale-tuotteita, mutta en koe, että olisimme jääneet mistään paitsi. Asuntolainat tuli lyhennettyä, perheellä oli ruokaa joka päivä ja minulla henkinen keveys. Oma hyvinvointini vaikutti myös koko perheen hyvinvointiin.

Koulujen jälkeen menin heti töihin. Olin hetken klinikalla töissä ja siitä hakeuduin Keudalle eläintenhoidon ohjaajan sijaiseksi. Sain paikan ja alkuun ohjasin meidän perustutkintolaisia arjen työskentelyssä. Tykkäsin siitä hommasta, mutta tavoitteellisena luonteena kaipasin ehkä vielä enemmän haastetta. Pian sainkin mitä halusin, pääsin sijaistamaan yhden opettajan pitkää sairauslomaa. Ensin vedin muutamia oppitunteja, sitten huomasinkin opettavani joka viikko ja joka kuukausi. Lopulta minulla olikin jo oma vastuuryhmä ja uusi ammattitutkinto vedettävänä.

Tällä hetkellä toimin vastuuopettajana maatalouden perustutkintolaisille ja eläintenhoidon ammattitutkintolaisille. Opiskelijoita minulla on noin 40. Lisäksi toimin ammattitutkinnon kehittäjäopettajana. Koen, että työni on parhaimmillaan todella monipuolista ja antoisaa. Hektistä ja kiireistä sekä alati muuttuvaa, mutta silti nautinnollista. 

Työni ohessa luin itseni agrologiksi. Se oli rankka rypistys: töitä vähintään 38 tuntia viikossa ja siihen päälle ammattikorkeakoulun opinnot, omakotitalon remontti, äitini poismeno ja lapsiperheen arki. Mutta ihminen jaksaa yllättävän paljon silloin, kun joku asia kiinnostaa ja motivoi. Opiskella aion vielä jatkossakin. Haaveilen erityisopettajan tutkinnosta ja olen myös pohtinut ylempää ammattikorkeakoulua. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tässä ammatissa täytyy tasaisesti kouluttautua. Maailma muuttuu koko ajan ja meidän on pysyttävä muutosten mukana. Jos työnantaja ei tarjoa luentoja tai kouluttautumismahdollisuuksia, tulee opettajan itse pitää niistä huoli.

Keuda Saaren Kartano, 2023.📷  Jenna Heikkilä. Nykyistä työnantajaani kiitän. Kiitän luottamuksesta ja kaikesta siitä, mitä minulle on hoidettavaksi annettu. 

Tällä hetkellä minulla on töitä paljon ja oma henkilökohtainen tulevaisuuteni näyttää työn suhteen hyvältä. Tätä kirjoittaessani meillä on meneillään muutosneuvottelut, mutta en jaksa olla siitä kovin huolissani. Tiimimme tilanne näyttää hyvältä ja tuottaa tasaisesti joka vuosi. Opiskelijoita riittää toistaiseksi hyvin ja työtä on. Mutta toki huoli painaa tulevaisuudesta. Huolta tuo hallituksen tekemät leikkaukset koulutukseen sekä myös maataloutemme tila. Lisäksi klinikkapuolella eläinlääkäritoiminta on vahvasti keskittynyttä, mikä lisää alalle haastetta ja vinouttaa hintoja. Alallani on siis monta eri tulokulmaa ja paljon sellaisia asioita, joita on haastava ennustaa. Kolikon toisella puolella olisi myös paljon mahdollisuuksia, joihin tulevaisuuden ammattilaiset tuovat toivottavasti ratkaisuja.

Mutta sitten itse aiheeseen, mitä mahtaa olla ammatillisen opettajan työ vuonna 2040? Ensimmäisenä totean, että riippuu varmasti kovin paljon siitä, mitä ammattia kyseinen opettaja opettaa. Teknologian ja digitalisaation muutokset koskettavat varmasti kaikkia. Digitalisaatio tuo uusia vivahteita opetukseen sekä opettajan ja opiskelijan vuorovaikutukseen. Piirtoheittimistä ja kalvoista on tultu jo pitkä matka eteenpäin ja jokaisen opettajan tulee henkilökohtaisesti huolehtia siitä, että pysyy uudistuvan teknologian pyörteissä mukana. Lisäksi on vielä jokaisen ammatin oma teknologia. Meillä se esimerkiksi tarkoittaa maataloudessa käytettävien koneiden ja laitteiden kehitystä sekä eläinlääkintämaailman uusia innovaatioita. Opettajan tulee olla niistäkin kärryillä, tiivis yhteistyö työelämän kanssa on siis välttämätöntä.

Yhteistyö työelämään on muutoinkin todella tärkeää. Oppilaitosten tehtävänä olisi kouluttaa tulevaisuuden työelämään uusia ammattilaisia. Mutta ilman työelämän näkökulmaa se on hankalaa. Meidän tulee olla selvillä siitä, mitä työelämä tarvitsee ja mihin opetusta tulee painottaa. Tiivis verkostoituminen työelämän ja opiskelijoiden kesken on siis tulevaisuudessakin äärimmäisen tärkeää. Lisäksi näkisin, että verkostoituminen oman oppilaitoksen sekä muiden oppilaitosten kollegoiden kanssa olisi suotavaa. Tiedon jakaminen ja tiivis yhteistyö ei ole keneltäkään pois, päinvastoin. 

Miten tuota yhteistyötä tulevaisuudessa sitten tehdään? Vahvasti arvelisin, että teknologian uudistukset ovat siinäkin läsnä. Yhteistyö tapahtuu varmasti enemmän ja enemmän etäyhteyksien ja verkkokurssitusten kautta. Se on toki näppärää ja mahdollistaa osallistumisen pitkienkin välimatkojen päästä. Samalla se on myös kestävää toimintaa, kun päivittäin useiden ihmisten työmatkat jäävät ajamatta. Mutta vaikuttaako se tulevaisuuden ammattilaisten ammattitaitoon? Voiko asioita oppia pelkästään verkossa ja etäyhteyksin? Tiivistetysti; voiko metsää oppia hoitamaan käymättä kertaakaan metsässä?

Ja mitä tapahtuu vuorovaikutustaidoille? Jo nyt on nähtävissä se, että toisille vuorovaikutustilanteet ovat todella haastavia kasvotusten. Haastavia ne ovat myös verkossa, kameraa ei pidetä päällä ja mikrofonia ei avata edes pyydettäessä. Etääntyvätkö ihmiset toisistaan ja normaalista kanssakäymisestä vai tottuuko tulevat sukupolvet etäyhteyksiin ajan saatossa? 

Lampaita Barcelonassa. 📷  Jenna Heikkilä, 2019

Kansainvälisyys lisääntyy vuosi vuodelta ja maailman tilanne muokkaa valtioita väkisinkin. Olisikin suotavaa, että ihan jokainen (ei pelkästään opettajat) tutustuisivat hiukan eri kulttuureihin ja eri tapoihin. Tätä tutustumista voi tehdä (yllättäen) verkossa, mutta myös erilaisten ihmisten kohtaaminen avaa paljon mieltä ja silmiä. Omassa lähipiirissäni on paljon ihmisiä muista maista ja kulttuureista. Olen huomannut, että heidän kanssaan eläminen on muuttanut omia asenteitani ja käsityksiäni paljonkin. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä välttämättä ymmärtää, mutta varsinkin opettajan työssä turvallisen oppimisympäristön luominen on todella tärkeää. Turvallinen ympäristö on luotava sekä suomalaisille että muualta tulleille opiskelijoille. Rakentava keskustelu ja näkökulmien selittäminen on minua auttanut aina erilaisilla ristiriitatilanteissa ja toivon niin olevan jatkossakin. Opettaja tarvitsee siis jo nyt, mutta varsinkin tulevaisuudessa vahvaa vuorovaikutusosaamista ja mukautumista, teknologian hallintaa ja erilaisten kulttuurien ymmärtämistä. Jos joitakin ennakko-asenteita on, niitä ei sovi näyttää.

Olen opiskellut erilaisia kulttuureja paljonkin viime vuosina. Verkkokurssit ovat olleet ihan hyviä, mutta eniten olen oppinut reissuista. Tasan vuosi sitten kävin Keniassa tutustumassa mangon viljelyyn ja se oli hyvin silmiä avaava reissu. Ymmärsin kyllä maanviljelystä paljonkin, mutta mangon viljelystä en yhtään mitään. Opin matkallani paljon jo pelkästään afrikkalaisesta maanviljelystä, mutta myös maan sosiaalisesta rakenteesta sekä kulttuurista ja toimintatavoista. Kenian lisäksi olen saanut käydä työni puolesta Espanjassa, Ruotsissa, Virossa, Latviassa, Liettuassa ja ensi viikolla käyn Irlannissa. Vaikka lentäminen ei olekaan miltään kantilta katsottuna luontoystävällinen teko, olen silti matkoistani kiitollinen. Yritän tuoda jokaiselta reissulta aina mukanani niin paljon oppeja, joita opettaa taholtani eteenpäin. Minun kohdallani se taitaa olla niin, etten opi maailmaa televisiosta katsomalla. Tarvitsen fyysisen kontaktin ja vierailun eri maihin ja kulttuureihin, jotta ymmärrän asioita laajemmin ja paremmin.

Karjaa Keniassa, 📷  Jenna Heikkilä, 2023.

Keniassa vieraillessani ymmärsin oikeasti termin "ilmastonmuutos". Onhan sen merkit näkyvillä jo kotimaassammekin, mutta Afrikassa tilanne oli osittain jo hälyttävä. Ymmärsin, että omaa alaani ja sen tulevaisuutta tulee pitkälti määrittämään toimintaympäristössä tapahtuvat muutokset. Tämä minun tulee huomioida opetuksessani, kestävällä tavalla toimimisen tulee näkyä joka päivä.

Opettajat yksinään eivät voi ratkaista yhteiskunnassamme olevia ongelmia. Haasteita voi olla hyvinvoinnissa, taloudellisen tilanteen heikentymisessä ja teknologian kehityksessä. Samaan aikaan sääntelyjä kiristetään ja väestö ikääntyy, kansainvälisyys lisääntyy. Ei yksinään riitä, että pohdimme mihin Suomi on menossa. Meidän tulisi myös pohtia sitä, että mihin maailma on menossa. Jos ottaisin tuon koko paketin tähän postaukseen käsiteltäväksi, tekstistä tulisi yhtä pitkä kuin nälkävuosi. Niinpä keskityn nyt pohtimaan sitä, että mihin minä olen menossa. Millainen opettaja minä olen vuonna 2040?

Yksi vaihtoehto on se, että teen työtäni joka päivä samalla tavalla, ja sen suuremmin miettimättä. Menisin aamulla töihin ja lähtisin iltapäivällä pois, vapaa-ajallani en pohtisi työkentällä tapahtuvia asioita. Tällaisella tavalla saattaisin työskennelläkin jokusia vuosia, mutta ennen pitkää huomaisin tippuneeni kelkasta. Opettajan työssä tuo 8-16 ja viitenä päivänä viikossa ei yksinkertaisesti riitä. Opetuksen lisäksi arkeeni kuuluu opetusmateriaalin teko sekä päivitys (päivitys varsinkin todella tärkeää! Vanhaa tietoa en voi opettaa), työelämän kontaktointi, palaverit, opiskelijoiden ja huoltajien kontaktointi, kirjaukset, näyttöjen vastaanotot, tehtävien tarkistukset, verkkokurssien rakentamiset, markkinointi, opetuksen kehittäminen, materiaalin hankinta... Viikossa on paljon niitä päiviä, kun lounaat ja kahvitauot jäävät haaveeksi.

Jotta työni sujuisi tehokkaasti, on kaikki muutokset ja uudet asiat omaksuttava nopeasti. Niinpä oman itseni kehittäminen tulee olla tasaista ja jatkuvaa. Uudet järjestelmät ja alustat pitää hallita samantien, sillä aikaa opettelulle ei ole. Kehitystä tulee omaksua välillä yllättäviinkin suuntiin.

Kuva entisajan opettajasta, luotu tekoälyllä. Jenna Heikkilä.

Tulevaisuuden minältä vaaditaan nopean oppimisen lisäksi myös liuta muita taitoja ja ominaisuuksia. Lempeys ja empatiakyky ovat meidän alan opiskelijoiden kanssa hyvin suuressa roolissa. Alallemme hakeutuu opiskelijoita, joilla on haasteita henkisen ja fyysisen terveyden kanssa. On myös paljon erityisen tuen opiskelijoita, mutta melkoisen rajallisesti resursseja tarjota erilaisia erityisen tuen menetelmiä. Jotta olisin parempi opettaja juuri tällä alalla, aion vielä lukea itseni erityisopettajaksi.

Haluaisin olla sellainen opettaja, joka ymmärtää erilaisista kulttureista ja perhetaustoista tulevia ihmisiä. Haluaisin myös olla sellainen persoonana, joka saa yhdistettyä kaiken tämän kirjavuuden yhden ryhmän sisällä, ilman ristiriitoja. Opetusmateriaalini yritän pitää mielekkäänä ja aktivoivana, uusimpana keksintönä olen hyödyntänyt opetuksessa Thinglinkiä.

Stressinsietokyky tulee olemaan jatkossakin hyvä ominaisuus. Työnkuvat ja tehtävät eivät ole tässä ammatissa vähenemässä, vaan pikemminkin päinvastoin. Jotta stressitaso pysyisi jokseenkin tasaisena, teen asioita niin sanotusti "peruna kerrallaan", muistilaput ja to do-listat ovat varmasti vuonna 2040 edelleen käytössä.

Tekoäly ja erilaiset striimauskanavat korvaavat pikkuhiljaa opettajia, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Esimerkiksi Youtubesta voi opetella monta asiaa itsenäisesti, opettajaa ei kaikkeen enää tarvita. Mutta se mitä internet ei voi tarjota, on inhimillisyys ja empatia. Ehkä tämän päivän opettajat ovatkin jatkossa "valmentajia", jotka ohjaavat opiskelijoitaan innostaen ja tukien? Tulevaisuuden opettajan rooli voikin olla enemmän vuorovaikutuksessa ja läsnäolossa. 

Kuva maatalousalan opiskelijasta, luotu tekoälyllä. Jenna Heikkilä.

Opetusstrategioita ja -menetelmiä on mahdoton miettiä tässä kohtaa. Voisin kuvitella, että tulevaisuuden opettamisessa painotus on käytännön työskentelyssä. Ja se sopii minulle kyllä mainiosti, meidän alalla suurin osa asioista opitaan työskentelemällä eläinten kanssa tai pellolla, teoriatietoa samalla tarjoillen. Se miten ne vastaavat tulevaisuuden oppijoiden tarpeisiin, riippuu monestakin asiasta. Esimerkiksi jo ihan opiskelijoiden mielenterveyden ja jaksamisen kantilta katsottuna. Opetusta pyrin räätälöimään niin, että se vastaa opiskelijoiden odotuksia ja toiveita, kerään siis suomeksi sanottuna palautetta opiskelijoiltani.

Omasta hyvinvoinnista tulee pitää huolta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jotta voin huolehtia muista, täytyy oma jaksaminen olla kunnossa. Haluaisin myös toimia eräänlaisena puolestapuhujana suomalaiselle maataloudelle, meillä tehdään moni asia todella hyvin. Sitä paitsi faktaa on se, että niin kauan kuin ihmiset aikovat jotakin syödä, on oltava maataloutta. Haluaisin oikoa piintyneitä käsityksiä siitä, että suomalaiset maatilat tuhoaisivat meidän luontoa tai rehevöittäisivät meriä. Ammatissani voin niitä onneksi oikoakin! Olen aidosti murheissani suomalaisen ruoan tuotannon puolesta. Ammatissani tulee olemaan varmasti haasteita, mutta toivoisin ratkovani niitä suurimmaksi osaksi puhumalla sekä uudistumalla.

Tulevaisuuden visiointi on hauskaa ja samalla huolestuttavaakin. Puolisoni neuvoo aina, että "älä liikoja mieti". Mutta itse ajattelen, ettei maailmaa voi muuttaa sulkemalla silmiään tai laittamalla päätä pensaaseen. Tuoreena opettajana minulla on vielä tiedonjano melko suuri, mutta samalla pitää todeta, että tieto osittain kyllä lisää tuskaa. On vaikea hyväksyä sitä, että en voi yksin muuttaa asioiden kulkua.

Loppuun voisin kertoa vielä yhden innostavan esimerkin Kenian matkaltani. Opin siinä hetkessä sen, että toisinaan yhdenkin ihmisen äänellä on merkitystä:

Olimme keskellä kenialaista peltoa ja meitä oli siinä suuri joukko, suurin osa opiskelijoita joko Keniasta tai Sambiasta. Katselimme pellolla laiduntavia lehmiä, vuohia ja aaseja. Jokaisella aasilla kulki selässään "risti". Tiedättekö sen tummemmasta karvasta muodostuvan ristin, joka kulkee aasin selässä lavalta lavalle ja niskasta pitkälle selkään? Aasihan on tyypillisesti sellainen harmahtava väritykseltään, mutta tuon ristikuvion karvat ovat todella tummat, joten se erottuu sieltä aasin selästä aika selkeästi. 

Koputin edessä seisovan opiskelijan olkapäätä ja kysyin englanniksi, että tietääkö hän miksi aasilla on tuollainen risti selässään? Opiskelija kääntyi katsomaan aasia ja vastasi silmät suurina, ettei tiedä. Tiesin tässä vaiheessa matkaani jo (kiitos netti ja taustatutkimukset), että Keniassa on kristinusko todella vahvaa, joten uskaltauduin kertomaan tarinani. Kerroin kyseiselle opiskelijalle, että risti on tullut aaseille sen takia, että Jeesus on aikanaan ratsastanut kyseisellä eläimellä. Opiskelijan silmät suurenivat entisestään ja salaman nopeasti hän kääntyi edessään olevan opiskelijaryhmittymän puoleen. Kuulin supinaa swahiliksi ja näin innostuneita silmäpareja. Ryhmittymä kääntyi jälleen heidän edessään olevien opiskelijoiden puoleen ja siinä kohti minua jo hiukan hymyilytti.

Meni noin puoli tuntia, kun tunsin olallani koputuksen. Eräs sambialainen opiskelija seisoi takanani ja kysyi minulta, että tiedänkö minä miksi aasien selässä on risti? Hymyilin leveästi ja väitin etten tiedä.  Hän kertoi minulle sen saman tarinan, jonka minä olin lähettänyt matkaan puoli tuntia aiemmin. Siinä hetkessä olin iloinen ja ylpeäkin, tieto on mahdollista levittää tehokkaasti ja oikein, jos aika ja paikka on vain sopiva. Aion toimia "äänitorvena" myös jatkossa.