Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu 🤍

Marraskuun alussa sain myytyä äitini kuolinpesän, joka toimi eräänlaisena pohdiskelun "pesänä" itsellenikin kuluneet kolme vuotta. Sinne vetäydyin säännöllisesti hengittämään, nukkumaan, itkemään ja nauramaan, mutta myös opiskelemaan ja töitä tekemään. Siellä ollessa minulla oli absoluuttinen rauha, jota en muiden ihmisten tai edes perheeni läsnäollessa tavoita samalla tavalla, kuin yksinäni. 

Olen luonteeltani ihminen, joka kaipaa omaa tilaa ja hiljaisuutta, lataudun kaikista parhaiten yksin ja omia hommiani puuhatessa. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi lapsiani yli kaiken tässä maailmassa. Heidän vuokseen tekisin mitä vain. Mutta nykyään osaan jo sanoittaa omaa hyvinvointiani paremmin ja ajattelen niin, että hetken hiljaisuudessa olleena olen paljon pitkäpinnaisempi äiti kahdelle hyvin vilkkaalle ja äänekkäälle pojalle. Niinpä suoraan sanottuna hiukan ahdisti, kun laitoin äitini asunnon oven viimeistä kertaa kiinni ja tiedostin "oman" paikkani olleen siinä. Missä nyt lataudun, missä puuhaan omiani? Mökille voin toki aina mennä, mutta ajomatkallisesti se ei ole joka kerta mahdollista.

Lyhyesti kerrottakoon, että elämäni on ollut melkoista vuoristorataa viime vuodet: välillä on noustu korkealle ylös ja tiputtu samaa tahtia vauhdilla alas. Viime vuosiin on mahtunut turhan paljon haasteita sekä murheita, mutta toisaalta niiden jälkeen on osannut nauttia "kevyemmistä lenkkareista" ja pienistä, hyvistä asioista. Kuten sanotaan, vain pimeydessä voi nähdä tähdet. Ja se on ollut itselleni eräänlainen voimalause ja muistutuskin kuluneiden vuosien aikana. Kaikki kestää vain hetken, kaikki menee ohi.

Alla olevat kuvat: OP koti. Omia kuvia tulossa myöhemmin.

Selailin iltaisin myytävien asuntojen ilmoituksia ja luotin äitini sanoihin, että "kun yksi ovi sulkeutuu, jossain avautuu aina toinen". Ja kappas, siinä se oli tasan kahta viikkoa myöhemmin. Pieni omakotitalo Porvoonjoen rannalla. Pihassa rantasauna ja vanha navetta, omenapuut ja laituri. Sydän pamppailen avasin ilmoituksen ja selasin kuvat läpi varmaan tuhanteen kertaan. Luin esittelytekstin, luin uudelleen ja vielä uudelleen. Etsin hylkääviä seikkoja, etsin jotakin, jolla kohteen voisi sivuuttaa. Mutta ei, sellaista ei ollut. Täysin remontoitava kylläkin, mutta peruspalikat kohdallaan. Soitin välittäjälle ja sovin näytön viikon päähän. Olisin ensimmäinen, joka näkee kohteen yksityisnäytöllä.

Voin kertoa, että se viikko meni tajuttoman hitaasti. Lopulta odotettu päivä saapui ja sain astua sisään uudesta ovesta elämässäni. Tiesin heti, että tässä se on. Se on jännä tunne ja olen sen nyt elämäni aikana kokenut asuntokaupoilla kolmesti. Voin kertoa, että hymy levisi korviin asti ja välittäjäkin takuulla huomasi sen. 

Välittäjä luetteli kaikki remonttia vaativat seikat: vessa, kylppäri, katto pitää huoltomaalata, lattiat ehkä riskirakenne, sauna kaipasi päivitystä.... Kuuntelin sivukorvalla ja samalla keskityin kaikkeen siihen, mitä ei voi remontoimalla muuttaa. Ihastelin luonnonvalon määrää, maisemaa, rauhaa ja sijaintia. Pinnat saa aina uusiksi, mutta maisemaa ja sisälle tulvivaa valoa on hankalampi muokata. Välittäjän puhelin soi useampaan kertaan näytön aikana ja kaikki kyselivät samasta kohteesta. Pelko ja ahdistus hiipi mieleeni, entä jos joku muu ehtii ostamaan tämän?

Lähdin näytöltä rinta täynnä jännitystä ja sekalaisia tunteita. Parin päivän päästä olisi yleisnäyttö ja se tulisi olemaan välittäjän sanoin "täynnä". Hän kertoi puhelimen pirisseen taukoamatta ja kyselyjä tulleen. Enkä ihmettele, tekevälle ihmiselle tästä kohteesta saa kyllä unelmien ja mahdollisuuksien paikan. 

Pari päivää kului taas todella hitaasti ja menin yleisnäytölle "Makitamieheni" kanssa. Piha oli täynnä autoja ja katsojia laidasta laitaan. Kysyin hiljaa itseltäni, että mitä nämä kaikki tekee minun kodissani? Astelimme muiden katselijoiden joukkoon ja tarkistimme kohdetta nyt hiukan eri silmin, olimmehan sen jo kertaalleen nähneet. Samalla kuuntelimme muiden katsojien esittämiä kysymyksiä, koitimme bongata mahdollisia kilpailijoita. Vaihdoimme ajatuksia, pohdintaa ja pitkiä katseita kohdetta kiertäessä. Se on jännä, miten sitä ihminen alkaakin kommunikoida kumppaninsa kanssa telepatialla tällaisissa tilanteissa. Ihan kuin omat huomiot ja ideat olisivat vähintään varjeltavia salaisuuksia, joita ei voi muiden korville kertoa. Mietimme budjettia ja pohjapiirustusta uusiksi, supisimme keskenämme ja hiljennyimme muiden mennessä ohi. Kovempaan ääneen päivittelimme kaikkea remontoitavaa ja tehtävää. 

"Huh huh, onpahan kyllä urakka", totesi nuori mies meille työvaatteissaan. Hän ajoi pihaan pakettiautolla, jonka kylkeen oli teipattuna rakennusliikkeen logot. 

"Näin on, kaikki pitää laittaa matalaksi", totesimme hänelle takaisin ja katsoimme jälleen toisiamme hiljaa silmiin. Katsekontakti viestitti kilpakumppanista, joka kovasti nyökytteli olevansa meidän kanssa tasan samaa mieltä.

Näyttö kesti liki pari tuntia ja sen päätteeksi olin varma ajatuksista ja tunteistani, joten jätin tarjouksen. Tarjouksia tuli useampi, mutta onni oli tällä kertaa meidän puolella. Siitä hetkestä alkaen kaikki on sujunutkin sutjakkaasti ja tänään teimme joenvarresta kaupat. Remontti tulee olemaan valtava, mutta uskon ja luotan tuohon rinnallani kulkevaan tekijään. Hän on ollut sanoinkuvaamattoman tärkeä tuki ja henkinen kallio monen projektin läpi, tällä kertaa saamme yhdessä toteuttaa vähän suurempaa projektia. Ja täytyy luottaa myös omiin kykyihin, onhan tässä jokunen omakotitalo jo harjoiteltu alle.

Vuosi 2025 sai siis arvoisensa päätöksen, loppuvuosi on ollut minulle hyvä. Töitä on ja siellä menee kivasti, lukio-opinnot on kohta taputeltu ja olen nyt saapunut kotirantaani, kirjaimellisesti. Ensi vuoden otan vastaan avoimin sylin, positiivisin mielin ja sydän täynnä kiitollisuutta.

Suunnittelin aktivoituvani Instagramin ja blogin suhteen, päivitän remppakuulumisia ja kirjaan toteutuneita hintoja. Tuttuun tyyliin pyrin löytämään paljon second hand-tuotteita sekä tekemään asioita myös itse. Sisustusta ei vähään aikaan vielä tule, sillä kaadamme talosta väliseinät ja piikkaamme lattiat auki, huoneet menevät täysin uusiksi. Mutta kun on sisustuksen aika, se on varmaan retron ja nykypäivän väliltä. Väriä tulee joka tapauksessa! Ja puuta, paljon puuta. Kaipuu luonnonmateriaalien äärelle on kova ja pyrin löytämään tulevaan kotiin aikaa kestäviä ratkaisuja.

Hyvää uutta vuotta kaikille, tervetuloa lukemaan "päiväkirjaani", ensi vuoden puolellakin 🤍

- Jenna