Lofootit, haaveilua reissaamisesta

Selailin läpi vanhoja valokuvia, kun siivosin tietokoneen sisältöä. Vastaan tuli kuvat parin vuoden takaa, kun kävimme kaveriporukalla Lofooteilla. Ai että, jäin ihan muistelemaan reissua ja niitä maisemia! 💙

Mulla on käynyt onni elämässäni siinä mielessä, että ystäväpiiriin on löytynyt ex tempore- ihmisiä. Matka Lofooteillekin lähti ilmaan heitetystä ajatuksesta: "ai sullakin on lomaa marraskuussa? No lähetäänkö yhdessä Lofooteille?"

Se oli marraskuun alku 2022 ja kolme ihmistä pakkautui tavaroineen pieneen Kiaan. Sopu sijaa antoi ja maltilliset polttoainekulut oli tilaa tärkeämmät. Ajoimme yhden päivän aikana pääkaupunkiseudulta Leville, jossa yövyimme työkaverini kämpillä. Yö vietettiin Levin menoa ihmetellessä, mutta seuraavana päivänä nokka suuntasi jo kohti Ruotsia. Menimme ensin Muonioon ja siitä rajan yli Kiirunan kautta Narvikiin. Myönnettäköön, että ensimmäiset päivät oli autossa istumista, mutta maisemat oli pohjoisessa kyllä aivan mielettömät!

Menomatkaa siivittivät revontulet ja hyvä meininki. Tunnelma oli jokseenkin odottava ja jokaisella oli suuri hinku nähdä Lofootit. Poroja jolkotteli Ruotsin puolella vastaan useampikin yksilö. Ajoimme Leviltä suoraan Narvikiin ja varasimme yöpaikankin vasta Narvikiin tullessa. Booking oli kyllä matkalla näppärä sovellus! Emme varanneet etukäteen mitään yösijoja, vaan vasta sitten, kun ajaminen alkoi väsyttää tai kohdalle osui mielenkiintoinen paikka. Tuohon aikaan vuodesta makuupaikkoja löytyi helposti ja halvalla.

Yhden illan tutustuimme Narvikiin, mutta paljon jäi vielä nähtävää. Pieniä kujia ja kauniita taloja olisi ollut käveltävänä vaikka kuinka! Seutu oli niin kaunista ja idyllistä, olisin voinut vaikka heti muuttaa sinne. Lyön vetoa, ettei noin kauniissa paikassa elä yhtäkään onnetonta ihmistä.

Seuraavana päivänä hyppäsimme taas autoon ja lähdimme vihdoin ajamaan kohti pohjoista saariryhmää, Lofootteja. Ajoimme halki Bjerkvikin, Gausvikin sekä Fiskefjordenin. Pysähdyimme varmaan miljoona kertaa ihan vain ihastelemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Onneksi pakkasin mukaan kunnon kamerani, muistikortti tuli tuon reissun aikana täyteen.

Vuoristojonot oli mykistävät ja niitä jaksoi katsella kilometri toisensa jälkeen. Välillä vastaan tuli niin kauniita rantoja täynnä simpukoita, että pysähdyimme jaloittelemaan ja keräämään matkamuistoja. Valtameren tuoksu ja kohina rauhoitti mieltä ja tuntui ihan sille, että olisi ollut jossain todella kaukana kotoa. Matkan varrella oli useampi kilometri tunnelia, joka sukelsi meren alle. Se oli jännää! Olo oli kuin pikkulapsella, melko huisia ajella valtameren alla. Sukelsimme välillä niin syvälle, että korvat menivät lukkoon.

Emme olleet päättäneet sen kummemmin nähtävyyksiä tai muitakaan kohteita etukäteen. Menimme täysin "go with the flow"- meiningillä ja se oli ihanan vapauttavaa. Söimme silloin, kun oli nälkä (yleensä aina eri aikaan), pysähdyimme pissille aina, kun oli hätä (sekin jostain kumman syystä aina eri aikaan) ja hyödynsimme valoisan ajan mahdollisimman hyvin paikkojen näkemiseen, mikä tarkoitti kohtuu aikaisin aamulla heräämistä. Päivä kun alkoi jo hämärtyä kolmen jälkeen iltapäivällä.

Satamia, kalastajakyliä ja kauniita pikkuisia torppia olisi ollut vaikka kuinka paljon tutkittavaksi, mutta viikko tälle reissulle asetti valitettavasti turhan tiukat raamit. Parhaiten mieleen on jäänyt Svolvær ja Å i Lofoten. Svolværissa olimme yötä ja vietimme iltaa paikallisessa ravintolassa. Satama oli illan tullen todella kaunis ja ruoka hyvää. Olin alkuun ajatellut, että Norja on maana kallis, mutta reissun aikana huomasin hintojen olevan aika lailla samat, kuin Suomessa.

Sen verran kävimme nähtävyyksiä katselemassa, että pysähdyimme viikinkimuseoon. Hjem - Lofotr Vikingmuseum . Se oli hieno paikka! Varsinkin tuo veistetty hevosen pää ihastutti, osaisinkohan tehdä samanlaisen itse?

Voisin mikä tahansa hetki lähteä Lofooteille uudelleen! Niin paljon jäi nähtävää ja samoja paikkoja voisin katsella uudelleenkin. Kamera kasvoi käteeni kiinni ja kaikissa kavereiden ottamissa kuvissa valokuvaan jotakin. Mutta jos jotain päätin, niin sen etten mene tuolla kyllä mereen uimaan. Yhdeltä rannalta löytyi niin valtava kalan pää, että sen on vähintään oltava joku mamelukkikalan luuranko tai valas. Samoissa vesissä niiden kanssa en ui!

Lofoottien kärjessä tuntee itsensä niin kovin pieneksi, joka puolella pelkkää merta ja korkeaa vuoristoa. Sitä ymmärtää oman pienuutensa siinä kohdin, kun kiipeää maailman laidalle ja laskee ympärillä olevia tähtiä. Tuolla iski valtava ikävä äitiä. Äiti aina eli mun reissujen kautta ja huokaili ja ihasteli mun matkatarinoille. Olen aivan varma, että äiti olisi ollut tästäkin haltioissaan. Mutta ehkäpä äiti näki ja oli läsnä, tähtenä taivaalla ja tuulena hiuksissa. Ikävöidessäni kallion reunalla ja samalla maailman kauneutta ihastellessa näimme valaan pyrstön. Siellä se sukelsi ja tuli pinnalle jälleen, pyrstöään heilutellen. Ajatella, silmieni edessä ui valas.

Merivesi oli paikoitellen niin kirkasta, että pohjan kivet ja simpukat erottuivat selkeästi. 

Kilometrejä Lofoottien kärkeen kertyi noin 1600 ja saman verran niitä oli myös takaisin. Paluumatkaa siivitti täysikuu, jonka valossa vuoristojono oli jokseenkin vaikuttava ja jylhä. Palasimme Suomeen nyt Norjan kautta, ajoimme Å i Lofotenista Senjan kautta Tromssaan, jossa oli jo ihanan jouluinen tunnelma. Kadut olivat tulvillaan jouluvaloja ja torit täynnä lahjaideoita. Täytyy vielä sinnekin päästä joku kerta uudelleen. Tromssasta valuimme Kilpisjärven kautta takaisin Leville, jossa tuttu majapaikka odotti meitä taas.

Päätimme vielä pilkkoa kotimatkaa hiukan ja pysähdyimme Rovaniemelle joulupukin kylään. Jos ei muuta, niin ainakin jouluisen tunnelman sieltä sai.

Ai että, kuvia ihastellessa iskee melkoinen kaipuu johonkin reissuun! Mutta tämä kesä taitaa mennä ihan mökkiä rempatessa.... Tai mistäs sitä tietää, ajatus ja matka Lofooteillekin syntyi niin yllättäen, että tässähän ehtii loman aikana vielä ja vaikka mitä.